Rintaa ahdistaa, happi loppuu. Taas leivon lasten kanssa, olen koko viikon häärännyt ja opettanut. Viikon olen tyydyttänyt lasten valtavaa tiedonjanoa, miksi laitetaan leivinjauhetta kakkuun tai miksi vuoka voidellaan. Korvissani pyörii sana miksi?? Onko aina pakko vastata kysymykseen, vaikka ei jaksa?!
Kyllä on. Kokouksesta tultuani minua odotti tämä täydellinen mansikkamoussella täytetty kakku. On todellakin kannattanut jaksaa opettaa ja neuvoa, ottaa lapset mukaan lähes kaikkiin puuhiin kymmenkunta vuotta. Tyydyttää se valtava tiedonjano ja kuunnella toisinaan tuskastumiseen asti kysymystä: Miksi? Eilen sain parhaan synttärilahjani, poikani täysin itse leipoman kakun. Kakku on täydellinen! Ja miten hyvälle se maistuikaan.
Kakussa oli suklaalla tehty mamman ikä - 26 vuotta, mutta eiks toi kiitos ole paljon kivempi julkaista ;D
Kyselin vähän valmistuksesta, niin sain hyvin topakoita vastauksia:
1. Miten leivoit pohjat? Ohjeessa kyllä sanottiin, että paista taikina vuuassa ja leikkaa kakku kolmeen osaan. Mutta säkin äiti aina teet pellillä niin mäkin tein kaksi pellilistä niinku säkin aina teet.
2. Miten leikkasit pohjista pyöreitä? Leikkasin ne tän renkaan avulla niinku säkin aina teet.
3. Miten kasasit kakun? No laitoin sen sinne renkaaseen niinku säkin aina laitat.
Oppi oli uponnut... Jaksakaa siis opettaa lapsianne, ottaa heidät mukaan ihan arkisiin askareisiin. Siinä he oppivat valtavasti ja pian Teillä onkin ympärillä ahkeria apureita, joista on paljon iloa ja apua arjen askareissa. Joskus tämä valtava kysymystulva ahdistaa ja olisi kiva tehdä asioita vain yksin ja hiljaisuudessa, silloin kannattaa muistaa suurenmoinen palkinto. Kun ahdistaa liikaa, niin hypätään raittiiseen ilmaan ulkoilemaan ja nautitaan hetki omasta ajasta. Kait se siippakin hetken pärjään kysymysmeressä ;D
